perjantai 13. tammikuuta 2012

Silloin minä pelkäsin

Ihmiset ovat kautta aikojen olleet, toiset enämmän ja toiset vähemmän, taikauskoisia. Perjantai 13. päivää on pidetty jo keskiajalla epäonnen päivänä johtuen ihmisten uskomuksista perjantain ja numeron 13 tuomaan huonoon onneen.

Itse en ole erityisen taikauskoinen, enkä muista mitään erityistä onnetonta tapahtumaa, joka olisi kyseiselle päivälle osunut. Mutta silti päätin päivän teemaan sopien kertoa teille hetkestä hevosten kanssa, jolloin muistan todella pelänneeni...

"Oli perinteinen suomalainen talvipäivä: loskaa kaikkialla. Olin Vantun kanssa ajamassa kaikessa rauhassa Metsämäen raviradan "mettälenkillä". Vanttu ei vielä tulloin asunut meillä, vaan kävin herraa hoitelemassa raviradan läheisellä tallilla. Ajelin hölkkää ja nautin hetkestä unelmieni hevosen kanssa. Tulimme pitkän suoran päähän ja siinä vähän matkan päässä seisoi pellolla mies, nainen ja koira. He vilkuttivat iloisesti meille, kun ajoimme ohi. Minä nyökkäsin heille takaisin ja hymyilin. Olin onnellinen, vaikka loskaa lensikin naamaani Vantun kavioista. 
Vantun kanssa hiittikärryillä loskakelillä. Kuvassa tosin rattailla rakas isukkini :)
Koira ihmisineen jäi taaksemme ja jatkoimme suoraa eteenpäin. Peltoaukea loppui ja olimme juuri sukeltamassa metsän siimeksiin, kun takaviistosta näin miehen heittävän jotain metsään. Siinä samassa koira säntäsi sinne kovalla ryminällä ja Vanttu pelästyi!

Hevonen alkoi kiitää suoraa hurjaa vauhtia nykäisten voimakkaasti eteenpäin. Horjahdin kärryillä ja siinä samassa tunsin, miten ohjat irtosivat käsistäni ja ohjasperät luiskahtivat takamukseni alta! Ehdin juuri parahiksi napata kärrystä kiinni, ja pysyin kuin pysyinkin kyydissä. 

Totuus valkeni minulle... Istuin vauhkoontuneen hevosen kyydissä eikä minulla ollut ohjia! Olimme jo hyvän matkaa yli suoran puolen välin ja päätös lähestyi... Nimittäin suoran jälkeen oli jyrkkä 90 asteen kurvi!

Paniikki iski: mitä minä oikein teen! Vauhti kiihtyi ja kiihtyi. Sata erilaista kysymystä pulpahti mieleeni sekunnin murto-osassa. Pitäisikö minun hypätä pois kärryiltä ja antaa hevosen painaa vapaana? Menisikö se kotiin? Vai jäisikö se juoksentelemaan ympäriinsä? Mitä kaikkea vahinkoa kärryt perässä vauhkona juokseva hevonen voisikaan aiheuttaa... Eihän hevonen osaa ajatella, että sillä on rattaat perässään! Entä jos päättäisin pysytellä kyydissä? Miten selviäisimme kurvista ja entä sen jälkeen? Juoksisiko se koko matkan kotiin ja millä todennäköisyydellä minä olisin vielä kyydissä tallin pihassa?

Yhtäkkiä huomasin vilkaisevani maahan vain todetakseni, miten lujaa pillastunut ravihevonen pääsee. Samassa kuitenkin huomasin jotain ratkaisevaa: ohjasperät liukuivat hevosen perässä ja olivat aivan hiittikärrynpenkkini alla! Pieni toivonpilkahdus ja ajatus ohjien kalastamisesta maasta. Onnistuisiko se? Kannattaisiko yrittää? Mitä menetettävää minulla oikeastaan olisi, jos yrittäisin?

Varovasti irroitin jalkani rampilta ja kurotin jalkateräni kohti loskan keskellä olevia ohjasperiä. Suora lähestyi loppuaan... Päätin pelata upporikasta tai rutiköyhää ja keskityin kaikin voimin siihen, mitä olin tekemässä. Nopea kalastusliike ja... Ohjat olivat nilkassani! Jalkani oli mennyt ohjasperien läpi! 

Onnen pienen pieni pilkahdus välähti jossain sisälläni, mutten ehtinyt ajatella sitä sen enempää. Nostin vikkelästi jalkaani ylöspäin ja irroitin käteni rattaista kurottaen kohti nilkassani olevia ohjaksia. 

Sain ne! Suoraa oli jäljellä muutama hassu metri. Kaikin voimin vedin ohjista, jotka kulkivat nyt hiittikärryjen pressun alta viistosti käsiini. Vanttu alkoi hidastaa vauhtia. Olimme kurvissa, mutta vauhdin hidastuminen jatkui. Selvisimme!
Ohjat eivät kulkeneet tavallista reittiään, vaan kuvassakin näkyvän sinisen pressun alta.
Saatuani Vantun hidastettua käyntiin ja sitten pysähtymään, nousin rattailta keräilemään ohjaksia. Hevonen seisoi rauhallisesti paikoillaan. Vasta siinä hevosta silittäessäni tajusin, miten käteni tärisivät. Samalla tuli tietoiseksi siitä, ettei se ollut pelkästään käteni vaan koko kroppani tutisi hillittömästi. Tyrmistyin, kunne aloin nauraa. Kai se johtui jännityksen laukeamisesta. 

Kun tärinä alkoi helpottaa, kapusin takaisin kärryille. Ajomatka jatkui rauhallisesti. Mutta vieläkin muistan sen tunteen, kun huomasin ilman ohjaksia istuvani pillastuneen hevosen rattailla!"

Hevosten kanssa sattuu ja tapahtuu, mutta pääosin olemme saaneet nauttia turvallisesta hevostelusta eläintemme kanssa.
- Hilla

6 kommenttia:

  1. Huhhuh!!! En yhtään ihmettele tärinää... tossa olis voinut käydä tosi pahasti!

    VastaaPoista
  2. Silloin kun oikein pelästyy, niin keho sen muistaa pitkään. Tapauksesta jo vuosia, mutta vieläkin sydän muljahtaa kun muistelen tapahtunutta :D
    -H

    VastaaPoista
  3. En ole itsekään taikauskoinen, mutta meidän Anssi on syntynyt kesäkuun 13 päivä perjantaina. Sai nimekseen Varssi. Minusta se vaikuttaa melkoiselta kohtalon ivalta, vai miksi sitä sanoisi.

    Nyt, perjantaina 13 päivä meinasi isäntä päästä hengestään. He olivat työnantajan kanssa ravireissulla Kuopiossa ja sinne mennessä oli työnantaja nukahtanut mutkassa hevospakettiauton rattiin. Isäntä oli säikähtänyt sitä niin kovasti, että oli alkanut vapisemaan samalla kun metelöi ja tarrasi rattiin etteivät aja kolari vastaantulevan auton kanssa. Onneksi heillä oli tuuria ja isäntä kerkesi oikaista auton ennen kuin rysähti.

    Sattuuhan näitä.

    VastaaPoista
  4. Voin vain kuvitella tilanteen. Itse kyl istunu ryöstävän hevosen kärryillä lähestyen 4 tien risteystä, mutta että ei olisi ohjiakaan kädessä niin hui... toi vapina tulee kyl aina ku jotain jännittävää tapahtuu ja adrenaliini oikein ryöpsähtää! Mut se on jännä et sen tilanteen hoitaa ja vasta sen jälkeen alkaa miettiä mitä kamalaa olis voinu tapahtua. Onneksi tulee toimittua hetkessä ja hätä tulee vasta kun tilanne on jo ohi. Itsellä ainakin siis niin.

    VastaaPoista
  5. Tarz: Kyllä varmaan uni karisi silmistä, vaikkei yhtään kivalla tavalla... Onneksi ei käynyt kuinkaan ja isäntäsi säästyi!

    Johanna: Ryöstävä hevonen ohjaksilla 100 kertaa mieluummin kuin pillastunut ilman ohjaksia... Mutta onneksi se menee noin päin, että vasta kun tilanne on ohi, niin pelko menee kehoon. Tollasella vapinalla kesken tilanteen kyllä lamaantuisi täysin eikä pystyisi toimimaan.
    -H

    VastaaPoista
  6. Mullaki on lähteny hevonen viemään kärryiltä, tietenki isoa tietä kohti. Voi sitä tärinää, kun sai hepan pysähtyyn muutamaa metriä ennen tietä O.o

    VastaaPoista