perjantai 23. marraskuuta 2012

Tarina Vanttu-vaarista

Usein nimillä on jokin syntyperä tai tarkoitus, nimen juuret juontuvat jostain. Myös meidän kotisivujen ja blogin nimellä on oma tarinansa. Pumpuli luonnollisesti tulee Napista, valkeasta ponistamme, jonka paksu, pehmeä turkki on talvipakkasella kuin pumpulia. Enkeli taas on peräisin Vantusta, ensimmäisestä omasta enkelihevosestamme, joka oikeastaan oli enkeli jo ennen kuolemaansakin. Näin nuo kaksi, joista koko tarinamme on saanut alkunsa, säilyvät hevostouhujemme perustajina.

Yhteinen tiemme Vantun kanssa alkoi jo ennen Nappiin tutustumista. Kesällä 2000 Vanttu saapui puskaradion kautta meille laitumelle naapurimme hevosen kesävieraaksi. Kesä oli ikimuistoinen, sillä se oli ensimmäinen kosketukseni "oman hevosen pitoon". Vanttu oli tuolloin 8-vuotias, minä kolmentoista ja Roosa viiden.

Tuli syksy ja Vanttu palasi kotitallilleen, jossa se jatkoi ravurinuraansa. Kävimme säännöllisesti herraa katsomassa, ratsastamassa sekä raveissa kannustamassa. Kesäisin Vanttu vieraili laidunlomalla luonamme nauttien samalla leppoisista maastolenkeistä kanssamme. 

Vanhenimme molemmat muutamia vuosia ja itse hurahdin poniravien maailmaan. Vantun omistaja kannusti minua kerran hyppäämään myös isomman hevosen rattaille ja niin pääsin harjoittelemaan hevosenajoa. Rattailla kärrytellessä taittui lenkki jos toinenkin, kunnes minua rohkaistiin käväisemään myös raviradalla Vantun vauhteja koettamassa. Kyllä siinä lensi kyynel jos toinenkin poskelle, liekö vauhdinhurmasta, ilosta vai pelosta, kun ravirataa kilpailusuuntaan päästeltiin. 
Vähitellen Vanttu johdatti minut hevostenajon maailmaan. Kävimme c-korttikurssin yhdessä, ja melko pian starttasimme ensimmäisen yhteisen lähtömme. Kokeilimme myös montéa, ja se jos mikä oli hauskaa. Ei meitä voittajaseremonioissa nähty, mutta harjoitusraveissa kyllä sijoituimme. Ja täytyy sanoa, että sieltä palkinnoksi saadut käyttötavarat ja lahjakortit jäivät ikiajoiksi muistoksi. Takuulla loppuelämäni muistan ostaneeni montéohjat Perniön harjoitusraveista Vantun kanssa saadulla lahjakortilla!

Samalla kun itse treenasin Vantun kanssa reveihin, Roosaa alkoi kiinnostaa Napin lisäksi myös Vantulla ratsastaminen. Ahkera hevosenhoitaja piti pian yhä useammin ja useammin puntata isomman kaviollisen selkään. Alkuun kaksikko vain vähän köpsytteli, mutta kohta ne jo maastossa pistelivät ravilla minun ja Napin kärryjen edellä. Vanttu oli aivan äärettömän hienovarainen, täydellinen lapsenratsu. Kun välimatka jälkijoukkoon kasvoi, Vanttu hidasti käyntiin ja pysähtyi odottamaan minua ja Nappia samalla katsoen minuun kuin sanoen "älä huoli, minä pidän pikkusiskostasi huolta". Olihan Roosa vasta punakeltaiseen lastenhaalariin sonnustautunut pikkuratsastaja. 


Roosan ja Napin kehittyessä oli aika vierailla myös estekisoissa. Esteistä sen liiemmin emme kumpikaan välittäneet, mutta matkaseuraksi oli mukava lähteä. Samoissa pikkuluokissahan me kisasimme, ja kyllä Nappi usein vei voiton puhtaalla suorituksellaan! Mutta on Vantullakin sentään muutama rusetti estekisoistakin plakkarissa!


Vanttu tykkäsi ottaa varmanpäälle esteitä hypätessä! ;) Kuvasta kiitos Siina Kinnunen!
Tuli aika opettaa Roosa laukkaamaan isolla hevosella. Pikkuratsastaja istui hyvin jännittyneenä rennosti kävelevän Vanttu-herran selässä satulan etukaaresta tiukasti pienillä käsillään puristaen. Edeltävästi oli käyty yhdessä läpi laukkapätkä vaihe vaiheelta: mistä kohtaa laukka nostetaan ja mihin asti ensimmäisellä kerralla laukataan. Vanttu käyskenteli rinnallani tyynen rauhallisena odottaen käskyjä. Merkkipaalu lähestyi, ratsastajalla lenteli perhosia vatsantäydeltä. Ja pienen ratsastajan pyytäessä hevosta laukkaamaan, kuiskasin samalla hiiren hiljaa lähes suljettujen huulieni lomasta "laukka". Vanttu laukkasi, hiljensi sovitussa kohdassa turvallisesti käyntiin pikkuratsastajan innokkaasti hihitellessä: "Näiks sä Hilla? Me laukattiin Vantun kanssa, me laukattiin!" Hetken hihittelyn jälkeen ilmoille helisi jo uusi huudahdus: "Me laukataan vielä yks kierros, jooko?" jota luonnollisesti seurasi innokasta anelua "Voinks mä laukata vielä? Ja vielä?"


Vantun laukka oli luomoava, kuin olisi keinutuolissa istunut. Ei siitä voinut olla pitämättä. Pompottavan ravinsa johdosta Vanttu osasi maastossakin hidastaa laukasta suoraan käyntiin. Näin oli mahdollista maastoilla myös ilman satulaa, laukkapätkillä höystettynä!

Luonteensa rauhallisuuden ja tasaisuuden vuoksi Vantusta oli moneksi. Vanttu sai kyyditä isovanhempani kiesikyydillä juhlapaikalle heidän täyttäessään 70 vuotta. Tämä ihmisvilinässä rauhallisesti toimitettu suoritus teki vaikutuksen erääseen paikalla olijaan, joka sittemmin pyysi meitä mukaan kesäteatteriin. Kesäteatterissa heittäydyimme kasakkaratsun rooliin 1800-luvun sotaisaan Suomeen. Vanttu ei välittänyt kaiuttimista pauhaavista sodan äänistä, ei pyroteknikoiden räjähteistä, ei lepattavista katsomoteltoista. Se, mitä Vanttu koko näytöksen odotti, oli kohtaus, jossa oranssihameinen piika juoksi rannasta näyttämölle huutaen "Isäntä! Isäntä!" Ja sehän tarkoitti Vantulle vain yhtä asiaa: silloin piti venäläskasakan pistää vipinää kinttuihin ja suunnata kohti omaa leiriään täydellä laukalla näyttämön halki varoittamaan rantaan nousseista ruotsalaissotureista!

Vanhenimme. Vantun raviura jäi taakse ja tilalle piti keksiä jokin uusi yhteinen harrastus. Niinpä ilmoittauduin matkaratsastuksen starttikurssille ja jo samana keväänä aloitimme kilpailemisen. Alkuun kilpailimme 30 km ihanneaikaluokissa, sittemmin 50 km nopeuskilpailuissa. Matkaratsastuksessa Vanttu oli elementissään. Vanttu oli kestävä, sitkeä, rohkea ja ihan älyttömän nopea palautumaan. Eläinlääkärit palkitsivat sen jokaisessa 50 km kilpailussa paraskuntoisimpana ja vertasivat sitä pilke silmäkulmassa lähinnä kuolleeseen alhaisen syketason johdosta. Viimeisimmästä kilpailuista saavutimme ensimmäisen yhteisen voittomme, joka tuntui enemmän kuin hienolta! Olimme onnellisia, iloisia ja tyytyväisiä siihen, mitä meillä oli. Maailman hienoin hevonen! Voisiko enää onnellisemmin olla?


Kaikki hyvä päättyy kuitenkin aikanaa. Niin oli meidänkin yhteisen tarinan saatava loppunsa, surullisen sellaisen. Vain kuukausi matkaratsastuskilpailuvoittomme, paraskuntoisimman palkinnon jälkeen Vanttu sairastui. Ensin sitä hoidettiin ähkynä, sitten vatsahaavana ja lopulta, kun mitään ei oikeastaan enää olisi ollut tehtävissä, syyksi paljastui ruuansulatuskanavan kasvaimet. Nopeaan loppuun johti se, että kasvaimet olivat metastasoituneet maksaan, jolloin loppu tulee hyvin nopeasti. 


Vantun ei tarvinnut odottaa viimeiseen hetkeensä saakka, vaan annoimme sen lähteä aikaisemmin. Viimeiselle matkalleen se sai lähteä myrskyisässä talvisäässä sitä kovasti rakastavien ihmisten ympäröimänä. Tallista hautapaikalle Vanttu kulki meidän kaikkien keskellä, rohkein askelin, vuoroin kaikkiin tyynen rohkeasti katsoen. Ja kun lopun hetki tuli, Vanttu otti vauhtia itätuulesta ja lähti nousevan myrskyn selkään. Vanttu oli tuolloin 16, minä
kahdenkymmenen kahden ja Roosa 14. Yhteinen matkamme oli kestänyt 8,5 vuotta - yli puolet Vantun elämästä.

Sain Vantun lahjaksi ystävältäni, ja se on ja tulee aina olemaan hienoin lahja elämässäni. 

Vanyar 
25.4.1992 ~ 23.11.2008
Nimi Vanyar on peräisin J.R.R. Tolkienin luomasta maailmasta ja tarkoittaa haltiaa: rauha rakastavaa, hyväntahtoista ja kaunista. Meidän Vanttumme oli nimensä arvoinen - ja vielä paljo, paljon enemmän!
 - Hilla

Lue myös: Myrsky

29 kommenttia:

  1. Ihana postaus, ihan kyyneleet tuli silmiin tätä lukiessa!

    VastaaPoista
  2. voi eii :C ihanat tää! tuli ihan itsellekin kyyneleet silmiin tätä lukiessa.
    oli tuo vanttu kyllä mahtava hevonen!

    VastaaPoista
  3. Itken aina kun luen postauksia Vantusta, upea hevonen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kaimani! Vanttu oli jotain todella, todella ihanaa ja ihmeellistä!
      -H

      Poista
  4. Kirjoitin jo kertaalleen, mutta blogger hävitti kommenttini. Oli hienoa lukea Vantusta, ja eritoten siitä, miten hieno ja teille tärkeä hevonen se oli. Haluaisin kysyä, mistä kisoista tuo matkaratsastus-ryhmäkuva on? Mietin, tunnistanko tuttua ratsukkoa (nro 5) siitä? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Tuo ryhmäkuva on vuoden 2008 Ylöjärven 50km nopeuskilpailusta. Isompana kuvan näät tästä. Vanhoista tuloksista kun katselin, niin kuvassa muut ratsukot ovat nro 6. Minna Oksanen - Khamsin ox, nro 5. Rauni Lintula - Fillyjonk. Oliko tuttu? :)
      -H

      Poista
    2. Joo, niin muistelen, olin silloin itse ensimmäistä kertaa näkemässä matkaratsastuskilpailuja Raunin mukana :) Rauni on monivuotinen tallitoverini ja myös Vilillä (Fillyjonk) joskus sain ratsastella. Edelleen meillä on hevoset samalla tallilla ja Raunin kanssa on kisoja nykyään kierretty :)

      Poista
    3. Ja tosiaan, Fillyjonk on nykyään myös taivashevonen. Rauni osti hoitohevoseni Suvin, mistä olen blogissanikin kirjoittanut, vuonna 2008 ja silloin jatkoin Raunin hevosenhoitajana Suvia (Suven Sonja), Viliä ja Lulua (Hello Mary Lou) hoitaen. Siinä sitten kiinnostus virisi, sillä näillä kaikilla iäkkäämmillä tammoilla oli matkaratsastuskisauraa.

      Raunilta sitten Suvi siirtyi minulle ylläpitoon ja myöhemmin omaksi ja lopetettiin alkusyksystä tänä vuonna. Nella (Prunella) tuli vahingossa minulle pari vuotta sitten ja nyt sen kanssa on sitten itse kisailtu...

      Pientä historiikkia kai nyt tuli, en tiedä jaksatko lukea.. :D

      Poista
    4. Ja vielä, saanko lähettää kuvan Raunille katsottavaksi?

      Poista
    5. Kaikki hevosiin liittyvä aina kiinnostaa, ja oli kiva lukea pieni historiakatsaus sinunkin matkaratsastusinnostuksesta, varsinkin kun siihen liittyy matkiskisoista tietämiäni hevosia ja ihmisiä. :) Oletko itse kilpailut matkaratsastuksessa muilla kuin Nellalla? Kisahoitajana/huoltajana oppii arvokasta tietoa ja taitoa omaa ratsastusta ajatellen :) Koska Nellan kanssa aloitit kisaamisen?

      Itse tosiaan kilpailin Vantulla matkaratsastuksessa 2007-08, ja nyt sitten Oonuskalla aloitimme tänä vuonna. Pari taukovuotta siihen väliin jäi, kun piti Oonan kuntoa kasvattaa ja luottamusta kehittää, sekä muita kilpailuissa hyödyllisiksi osoittautuneita taitoja ;)

      Tottakai saat lähettää! Täytyy katsoa, oisko mulla noista kisoista jotain muita kuvia, missä Vili ja Rauni vilahtaisivat. :)

      -H

      Poista
    6. Nellan kanssa aloitettiin syksyllä 2011 kilpaileminen, kisattiin silloin ensin 17km ja sitten loppukaudesta 22km. Tänä vuonna ollaan kisattu 32km, 17km ja 44km, kun alueluvat saatiin kuntoon.

      Muilla en ole kisannut, mikä harmittaa, sillä joskus olisi voinut olla mahdollista kisata esimerkiksi Fillyjonkilla tai Suven Sonjalla vaikkapa seuraluokassa. Kisahevosta tekisi edelleen mieli, mutta kuten sinäkin totesit, kunnon rakentaminen on pitkä juttu ja vie helposti ainakin vuoden, ennen kuin uudella hevosella pääsee matkaratsastuksessa kisaamaan.

      Poista
    7. Itseasiassa huomasin, että mullahan on nuo kaikki Ylöjärven kisojen kuvat edelleen nettigalleriassa, joten siellä Vili ja Rauni taitavat vilahtaa jossain muussakin kuvassa.
      -H

      Poista
    8. Nyt kun aikaa on kulunut sen verran paljon, liki 10kk oman rakkaan Suvini poismenosta, niin olen lueskellut uudestaan muistotekstejä ja joka kerran sitä vaan kyyneleet valuvat kun luen kertomuksianne Vantusta. Vaikka asioita ei voi verrata, samanlaisen menetyksen kokeneena tunteet nousevat entistä helpommin pintaan.

      Poista
    9. Niinpä. Kun on omakohtaisia kokemuksia, osaa eläytyä toisenkin kirjoittamaan tarinaan tunteella.
      -H

      Poista
  5. Olipa ihana lukea tämä kirjoitus Vantusta, joka kuului minunkin elämääni miltei joka päivä vuoden verran 90-luvun loppupuolella. Silloin Vanttua vielä kovasti treenailtiin startteihin ja ikuisesti muistoissa säilyy lenkit Metsämäen metsissä ja etenkin se yksi reissu hiittisuoralla, jossa poika vei meikäläistä 6-0 :)

    Vanyar <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla kaikista, kenen mieliin Vanttu on jäänyt. Oli se vaan niin uskomaton hevonen. ♥ Metsämäen maisemissa minäkin olen ensimmäiset kyydit Vantulta saanut, onneksi Vanttu oli herrasmies ja hidasti aina siinä kohtaa, missä suora päättyi. :) Vanhoilla päivilläänkin Vanttu otti tosissaan kaiken, ja oli äärettömän loukkaantunut, jos joutui poneille "häviämään" hiitillä, jotta pienemmille kaviollisille saatiin voittajafiilistä. ;)
      -H

      Poista
  6. Tuli kyynel linssiin,kun luin tätä! :'(
    Sulla oli täydellinen hevonen :)

    VastaaPoista
  7. Sääli, kun en koskaan kerinnyt tavata tätä Vanttua. :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vanttu oli hevonen, jonka olisin halunnut esitellä vielä monelle... Lähdön aika vaan tuli liian aikaisin. :'( Jos Vanttu vielä eläisi, olisi se nyt 21-v, joten sen esitteleminen sinulle elokuisella vierailulla olisi voinut olla täysin mahdollista...
      -H

      Poista
  8. Luin kans ton "Myrskyn" ja itken ihan hirveesti nyt.
    Parempi Vantulle et sai lähtee, vaikkaki aika aikaste</3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tämän kommentin, menin itse myös lukemaan sen ja nyt täälläkin itkettää. Vanttu oli jotakin ainutlaatuista, en vain millään voi uskoa että juuri me saimme kunnian tutustua tähän tarujen hevoseen. Kiva kuulla, että teksteistä välittyy Vantun erityisyys myös lukijoille, jotka eivät Vanttua tunteneet. Toisaalta hyvä näin, olisi ollut kamalaa katsoa, miten vanhuus olisi Vanttua joskus vähitellen kuihduttanut. Nyt muistoissa iloinen hevonen!
      -H

      Poista