tiistai 19. maaliskuuta 2013

Jäällä

Huolia. Murhetta. Paha mieli. Jokaisella on varmasti aina silloin tällöin sellainen päivä, ettei huvittaisi oikeastaan tehdä mitään. Väsyttää ja kiukuttaa, ja mielessä pyörii vain ikäviä asioita. Ulkona käy kylmä viima, jolloin on helppo ajatella, että uloshan en muuten ainakaan lähde. 

Kuka voisikaan iloista koiraa vastustaa?


Hau hau! Vastalause! Kököttäessäni keittiön jakkaralla kurjien ajatusteni kanssa, Siru on sitä mieltä, että aurinkoinen ilma ehdottomasti piristää. Viimasta viis! Koira hyppii edessäni, vinkuu ja heiluttaa häntäänsä, mutta saa minut havahtumaan vasta läppäämällä etutassunsa syliini ja tuijottaen suoraan silmiini iloisesti. Joten lämpimästi päälle ja ulos! "Tuus mukkaan, mennään!" sanoo Siru. Joskus näinkin päin!


Jäällä tulee ja on kylmä. Hetken rannassa emmin, että onkohan tässä nyt mitään järkeä. Siru mulkaisee minua ja sitten se jo kiitää jäällä! Koiran liikkeet ja yli järven puhaltava tuuli saavat lumen pöllyämään, ja hetken näyttää siltä, kuin koira olisi kultasateen ympäröimänä. Hymyillen lähden tarpomaan koirani perässä vastatuuleen. Kyllä siinä viiman tuivertaessa kasvoilla murheet unohtuvat!

 

Siru esiintyy. Se juoksee ympärilläni esittäen mitä merkillisempiä loikkia ja hyppyjä. Välillä se kurvaa ihan edestäni, jolloin horjahdan ja joudun tosissani taiteilemaan jalkojeni kanssa, jotten kompastuisi ja olisi hangessa rähmälläni. Siru nauraa. Se ilkuu minulle hyväntuulisesti kauempaa ja heiluttelee häntäänsä. "Mokomakin koira!" torun Sirua leikkisästi ja nauran sen ilveilylle. 

Vierekkäin


Kuljemme järven aurinkoisempaa rantaa, jossa hanki oli koskematonta. Kurkistan taakseni ja naureskelen aikaansaamillemme jäljille. Aikamoista hoipertelua! Jos joku kulkisi perässämme, se varmasti ihmettelisi, mitenkäs oikein on ollut edellisen kulkijan laita.


Palaamme takaisi rantaan ja katselemme, miten aurinko painuu metsän taa. Tuuli synnyttää jään pinnalle lumisia aaltoja, jotka kulkevat yli järven, kätkien alleen jälkemme. 

Järvi jää taaksemme. Lähdemme kotiin, kumpainenkin nyt iloisena, onnillisena, tyytyväisenä.

Luminen aalto peittää jälkemme
- Hilla

10 kommenttia:

  1. *tykkää*

    Tiivistit just sen, miks täälläkin asuu kaks kolmiokorvaa. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä, sanon minäkin, joka joskus vannoi ettei koskaan hankkisi koiraa. Nyt vannon, etten koskaan enää tule olemaan ilman!
      -H

      Poista
  2. Siru on kyllä vastustamaton! :)

    VastaaPoista
  3. Eläimet osaa kyllä niin piristää. :)
    Yksi ilta kerroin murheitani Joselle (sh tammani), nojailin sen kaulaan ja silittelin sitä ja juttelin. Yleensä se lähtee pois, eikä tykkää että menee "lääppimään", mutta kun minun mieli oli huono seisoi tamma hievahtamatta tarhassa vieressäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on aina niin liikuttava tilanne, kun eläin tulee lähelle ja vaistoaa huolet ja murheet. Ja juurikin tuollaiset Jossen kaltaiset, jotka ei muuten lähelläolosta piittaa. Eläimet on niin aitoja, en yhtään ihmettele, että hevosia käytetään terapeuttisissa tehtävissä ja koiria ns. kaverikoirina mm. laitoksissa. Takuulla edistävät toipumista ja piristävät monen mieltä!
      -H

      Poista
  4. Ihana postaus :) Sä osaat kirjoittaa niin hyvin että on ilo lukea teidän blogia! Tästäkin postauksesta tuli niin hyvälle tuulelle. Terkut sinne <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Mukava kuulla, että tekstejämme on kiva lukea. Silloin niiden kirjoittaminenkin on mukavaa.
      -H

      Poista
  5. olipa kiva kirjoitus. On ihan hyvä tietää, ettei toisillakaan elämä ole aina ruusuilla tanssimista. Olen miettinyt noita lampaita... mitä järkee niitä on pitää, kun ei edes syödä lampaan lihaa. Sitä on vaan pakko aina mennä tallille koska joku sen ensimmäisen parin joskus joululahjaksi lahjoitti.Onhan ne lisääntyneet, että niitä on jo yhdeksän, eri äänellä määkiviä.
    Entäpä jos niitä ei olisi? Tietynlainen rutiini, Pakko, jäisi pois! Hyvin äkkiä alkaisi tylsistymisen ja sohvaan käpertymisen taito kasvamaan...
    Koirat on tietenkin omalla tavallaan molemmat niin ainutlaatuisia velmuja, että nekin saa ihan kahjoudellaan hyvälle mielelle!
    Entäs tuon kurja kissa? Joka yö se tulee herättämään, kerjäämään huomiota, mutta olisipa aika kurjaa jos sen hulluuskohtauksia ei voisi enään nähdäkkään ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin! Sinäpä sen sanoit! Ilman eläimiä, tuttuja rutiineja elämä olisi aivan toisenlaista, enkä usko meidän kummankaan siitä sellaisenaa nauttivan. Vaikka niistä elukoista oma vaivansa on, on se sen arvoistakin! :)
      -H

      Poista