maanantai 24. elokuuta 2015

Poniterapiaa!

Kipsin poistosta on nyt viisi viikkoa enkä edelleenkään kävele mitenkään mainittavasti. Kepit palautin perjantaina, mutta olo on kuin etanalla. Toisinaan tilanne masentaa ja tuntuu toivottomalta. Ei voi taluttaa koiraa, ei hevosta... Mutta kai ponia voi ajaa?!

Vielä me ei Siru-koiran kanssa pitkälle pötkitä
Näinpä sain eräänä päivänä loistoajatuksen. Roosan opiskelut alkoivat, joten käytin tilaisuuden hyväksi, ettei vain odottavan aika kävisi pitkäksi. Innokkaana odottelijana puhdistin (Sirun ja verkkopallon avustuksella) Napin ja Oonan valjaat sekä Alpon koulusatulan. Siru toi tietysti verkkopalloaan vähän väliä nahkaremmikasan päälle heitettäväksi. 

Operaatio alkakoon!
Vihdoin Roosa kotiutui koulustaan ja pääsin hehkuttamaan sisarelleni suunnitelmastani. Ehdotus meni läpi yhtä seikkaa lukuunottamatta, nimittäin Siru olisi kuulemma jätettävä kotiin... 

Mitäpä ehdotin? Halusin tietysti ajaa rakasta poniani maastossa kunnon lenkin Roosa, Alpo ja Siru lenkkiseuranani. Myönnyin kuitenkin koiran suhteen, sillä ehkä yksijalkaisen olisi hyvä keskittyäkin vain yhteen asiaan kerrallaan. Malttamaton ohjastaja odotteli tallissa ponin saapumista ja valjasti Valkoisen Salamansa Roosan satuloidessa Alpoa. 

Lähdimme matkaan. Ja voi sitä riemua! Tunsin typerän virneen naamallani, mutta en voinut sille mitään! Olin niin innoissani ja onnellinen! Sitäpaitsi Napilla oli päässään matkaratsastussuitset, joten astetta lähemmäs itse asiaa on taas päästy. 

Varmasti sama fiilis kuin silloin vuosia sitten kun sai ratsastaa ensimmäistä kertaa ilman taluttajaa...

Alennuksesta tilatut juoksutrikoot tiimivärissä!
Kiersimme noin 6 km lenkin ja Nappi oli ihanan vauhdikas. Eihän minua toki niin vaan liikenteeseen ponilla laskettu, vaan safety car oli tietysti mukana, kuvaajaksi naamioituneena... 




Nappi paineli lenkillä innoissaan, onhan viimekertaisesta yhteislenkistä Alpon tai Oonan kanssa vierähtänyt melkoinen tovi. Oliko peräti ensimmäinen kerta koko kesänä?! Nappi aikoi voittaa tämän kilvan ja pötki pikku kavioillaan aina Alpoa turvan mitan edelle. Myöskään fillaroivaa kameramiestä ei saanut päästää edelle. Isä totesikin, ettei edes tiennyt Napin pääsevän noin lujaa! Onneksi Alpo oli kuitenkin sen verran pihalla, ettei ymmärtänyt lähteä kilpaan mukaan. Alpohan palaili tänään vasta Liedon kisan jälkeiseltä lomaltaan. 



Tallilla vaativainen poni maiskutteli huuliaan ja ikioman äpärillisen taikajuomaahan sillä tietysti sai! Kyllä maistui hikilenkin jälkeen. Laitumella tietysti asiaankuuluvat piehtaroinnit. Mutta kylläpä ohjastajan mieliala keveni! Ei ole poniterapian voittanutta!



- Hilla

2 kommenttia:

  1. Itsekkin kutsun huonona päivänä ratsastusta terapia istunnoksi :D

    Tän blogin postaukset on aina niin hyväntuulisia ja usein hyvinkin erilaisia tyyliltään ja sisällöltään mitä muissa blogeissa (enkä nyt tarkoita pelkästään matkaratsastus sisältöä). Teidän tiimistä saa sellaisen käsityksen että olette aina hirmu hyväntuulisia ja tiiminne puhaltaa täysillä samaan hiileen ♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Eihän sellaista tiimiä olekaan, jossa ei joskus erimielisyyksiäkin olisi. Mutta päällisin puolin ne ratkaistaan kotioloissa ja kisoissa keskitytään tekemiseen.
      - H

      Poista