Usein nimillä on jokin syntyperä tai tarkoitus, nimen juuret juontuvat jostain. Myös meidän kotisivujen ja blogin nimellä on oma tarinansa. Pumpuli luonnollisesti tulee Napista, valkeasta ponistamme, jonka paksu, pehmeä turkki on talvipakkasella kuin pumpulia. Enkeli taas on peräisin Vantusta, ensimmäisestä omasta enkelihevosestamme, joka oikeastaan oli enkeli jo ennen kuolemaansakin. Näin nuo kaksi, joista koko tarinamme on saanut alkunsa, säilyvät hevostouhujemme perustajina.
Yhteinen tiemme Vantun kanssa alkoi jo ennen Nappiin tutustumista. Kesällä 2000 Vanttu saapui puskaradion kautta meille laitumelle naapurimme hevosen kesävieraaksi. Kesä oli ikimuistoinen, sillä se oli ensimmäinen kosketukseni "oman hevosen pitoon". Vanttu oli tuolloin 8-vuotias, minä kolmentoista ja Roosa viiden.
Tuli syksy ja Vanttu palasi kotitallilleen, jossa se jatkoi ravurinuraansa. Kävimme säännöllisesti herraa katsomassa, ratsastamassa sekä raveissa kannustamassa. Kesäisin Vanttu vieraili laidunlomalla luonamme nauttien samalla leppoisista maastolenkeistä kanssamme.
Vanhenimme molemmat muutamia vuosia ja itse hurahdin poniravien maailmaan. Vantun omistaja kannusti minua kerran hyppäämään myös isomman hevosen rattaille ja niin pääsin harjoittelemaan hevosenajoa. Rattailla kärrytellessä taittui lenkki jos toinenkin, kunnes minua rohkaistiin käväisemään myös raviradalla Vantun vauhteja koettamassa. Kyllä siinä lensi kyynel jos toinenkin poskelle, liekö vauhdinhurmasta, ilosta vai pelosta, kun ravirataa kilpailusuuntaan päästeltiin.
Vähitellen Vanttu johdatti minut hevostenajon maailmaan. Kävimme c-korttikurssin yhdessä, ja melko pian starttasimme ensimmäisen yhteisen lähtömme. Kokeilimme myös montéa, ja se jos mikä oli hauskaa. Ei meitä voittajaseremonioissa nähty, mutta harjoitusraveissa kyllä sijoituimme. Ja täytyy sanoa, että sieltä palkinnoksi saadut käyttötavarat ja lahjakortit jäivät ikiajoiksi muistoksi. Takuulla loppuelämäni muistan ostaneeni montéohjat Perniön harjoitusraveista Vantun kanssa saadulla lahjakortilla!
Samalla kun itse treenasin Vantun kanssa reveihin, Roosaa alkoi kiinnostaa Napin lisäksi myös Vantulla ratsastaminen. Ahkera hevosenhoitaja piti pian yhä useammin ja useammin puntata isomman kaviollisen selkään. Alkuun kaksikko vain vähän köpsytteli, mutta kohta ne jo maastossa pistelivät ravilla minun ja Napin kärryjen edellä. Vanttu oli aivan äärettömän hienovarainen, täydellinen lapsenratsu. Kun välimatka jälkijoukkoon kasvoi, Vanttu hidasti käyntiin ja pysähtyi odottamaan minua ja Nappia samalla katsoen minuun kuin sanoen "älä huoli, minä pidän pikkusiskostasi huolta". Olihan Roosa vasta punakeltaiseen lastenhaalariin sonnustautunut pikkuratsastaja.
Roosan ja Napin kehittyessä oli aika vierailla myös estekisoissa. Esteistä sen liiemmin emme kumpikaan välittäneet, mutta matkaseuraksi oli mukava lähteä. Samoissa pikkuluokissahan me kisasimme, ja kyllä Nappi usein vei voiton puhtaalla suorituksellaan! Mutta on Vantullakin sentään muutama rusetti estekisoistakin plakkarissa!
 |
| Vanttu tykkäsi ottaa varmanpäälle esteitä hypätessä! ;) Kuvasta kiitos Siina Kinnunen! |
Tuli aika opettaa Roosa laukkaamaan isolla hevosella. Pikkuratsastaja istui hyvin jännittyneenä rennosti kävelevän Vanttu-herran selässä satulan etukaaresta tiukasti pienillä käsillään puristaen. Edeltävästi oli käyty yhdessä läpi laukkapätkä vaihe vaiheelta: mistä kohtaa laukka nostetaan ja mihin asti ensimmäisellä kerralla laukataan. Vanttu käyskenteli rinnallani tyynen rauhallisena odottaen käskyjä. Merkkipaalu lähestyi, ratsastajalla lenteli perhosia vatsantäydeltä. Ja pienen ratsastajan pyytäessä hevosta laukkaamaan, kuiskasin samalla hiiren hiljaa lähes suljettujen huulieni lomasta "laukka". Vanttu laukkasi, hiljensi sovitussa kohdassa turvallisesti käyntiin pikkuratsastajan innokkaasti hihitellessä: "Näiks sä Hilla? Me laukattiin Vantun kanssa, me laukattiin!" Hetken hihittelyn jälkeen ilmoille helisi jo uusi huudahdus: "Me laukataan vielä yks kierros, jooko?" jota luonnollisesti seurasi innokasta anelua "Voinks mä laukata vielä? Ja vielä?"
Vantun laukka oli luomoava, kuin olisi keinutuolissa istunut. Ei siitä voinut olla pitämättä. Pompottavan ravinsa johdosta Vanttu osasi maastossakin hidastaa laukasta suoraan käyntiin. Näin oli mahdollista maastoilla myös ilman satulaa, laukkapätkillä höystettynä!
Luonteensa rauhallisuuden ja tasaisuuden vuoksi Vantusta oli moneksi. Vanttu sai kyyditä isovanhempani kiesikyydillä juhlapaikalle heidän täyttäessään 70 vuotta. Tämä ihmisvilinässä rauhallisesti toimitettu suoritus teki vaikutuksen erääseen paikalla olijaan, joka sittemmin pyysi meitä mukaan kesäteatteriin. Kesäteatterissa heittäydyimme kasakkaratsun rooliin 1800-luvun sotaisaan Suomeen. Vanttu ei välittänyt kaiuttimista pauhaavista sodan äänistä, ei pyroteknikoiden räjähteistä, ei lepattavista katsomoteltoista. Se, mitä Vanttu koko näytöksen odotti, oli kohtaus, jossa oranssihameinen piika juoksi rannasta näyttämölle huutaen "Isäntä! Isäntä!" Ja sehän tarkoitti Vantulle vain yhtä asiaa: silloin piti venäläskasakan pistää vipinää kinttuihin ja suunnata kohti omaa leiriään täydellä laukalla näyttämön halki varoittamaan rantaan nousseista ruotsalaissotureista!
Vanhenimme. Vantun raviura jäi taakse ja tilalle piti keksiä jokin uusi yhteinen harrastus. Niinpä ilmoittauduin matkaratsastuksen starttikurssille ja jo samana keväänä aloitimme kilpailemisen. Alkuun kilpailimme 30 km ihanneaikaluokissa, sittemmin 50 km nopeuskilpailuissa. Matkaratsastuksessa Vanttu oli elementissään. Vanttu oli kestävä, sitkeä, rohkea ja ihan älyttömän nopea palautumaan. Eläinlääkärit palkitsivat sen jokaisessa 50 km kilpailussa paraskuntoisimpana ja vertasivat sitä pilke silmäkulmassa lähinnä kuolleeseen alhaisen syketason johdosta. Viimeisimmästä kilpailuista saavutimme ensimmäisen yhteisen voittomme, joka tuntui enemmän kuin hienolta! Olimme onnellisia, iloisia ja tyytyväisiä siihen, mitä meillä oli. Maailman hienoin hevonen! Voisiko enää onnellisemmin olla?
Kaikki hyvä päättyy kuitenkin aikanaa. Niin oli meidänkin yhteisen tarinan saatava loppunsa, surullisen sellaisen. Vain kuukausi matkaratsastuskilpailuvoittomme, paraskuntoisimman palkinnon jälkeen Vanttu sairastui. Ensin sitä hoidettiin ähkynä, sitten vatsahaavana ja lopulta, kun mitään ei oikeastaan enää olisi ollut tehtävissä, syyksi paljastui ruuansulatuskanavan kasvaimet. Nopeaan loppuun johti se, että kasvaimet olivat metastasoituneet maksaan, jolloin loppu tulee hyvin nopeasti.
Vantun ei tarvinnut odottaa viimeiseen hetkeensä saakka, vaan annoimme sen lähteä aikaisemmin. Viimeiselle matkalleen se sai lähteä myrskyisässä talvisäässä sitä kovasti rakastavien ihmisten ympäröimänä. Tallista hautapaikalle Vanttu kulki meidän kaikkien keskellä, rohkein askelin, vuoroin kaikkiin tyynen rohkeasti katsoen. Ja kun lopun hetki tuli, Vanttu otti vauhtia itätuulesta ja lähti nousevan myrskyn selkään. Vanttu oli tuolloin 16, minä
kahdenkymmenen kahden ja Roosa 14. Yhteinen matkamme oli kestänyt 8,5 vuotta - yli puolet Vantun elämästä.
Sain Vantun lahjaksi ystävältäni, ja se on ja tulee aina olemaan hienoin lahja elämässäni.
Vanyar
25.4.1992 ~ 23.11.2008
 |
| Nimi Vanyar on peräisin J.R.R. Tolkienin luomasta maailmasta ja tarkoittaa haltiaa: rauha rakastavaa, hyväntahtoista ja kaunista. Meidän Vanttumme oli nimensä arvoinen - ja vielä paljo, paljon enemmän! |
- Hilla
