Hevosystävä vai hevosten ystävä?

Tässä kuussa tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun Nappi ja Oona muuttivat omaan kotiin. Sitä ennenhän he olivat asustaneet vuokralla. Se, että meillä on hevosia ei ole ollenkaan yksiselitteinen juttu. Keskuudessamme on meinaan aina ollut henkilö, joka on vastustanut oman hevosen hankintaa. Silloin liki 20 vuotta sitten kun Hilla pääsi ensimmäiselle ratsastustunnilleen, tuli ensimmäisenä kommenttina tuon henkilön suusta että tähän taloonhan ei sitten ikinä, koskaan, milloinkaan hankita yhtään ainutta pierupersettä hevosta. Tätä kyseistä henkilöä meidän perheessä kutsutaan isäksi. 

Suuri hevosten vastustaja sekä hänen rouvansa, joka on aina saanut edellämainitun pään kääntymään tyttöjen eduksi. Eipä osannut isä aavistaa kuvaushetkellä, että joskus hänen selkänsa takana ryteikön tilalla komeilisi punainen talli hiekkatarhoineen!

Vierähti vuosi jos toinenkin. Tytöille (tai oikeastaan Hillalle, koska Roosa oli tuolloin vasta viiden vanha) tarjoitui tilaisuus kesähevoseen. Mitä tähän sanoi isä? Jyrkän ei:n. Kuinka kävi? Vanttu tuli kesäksi. 

Kului jälleen pari vuotta. Kesäksi tuli valkoinen poni, joka hyvin tässäkin blogissa tunnetaan. Mitä sanoi isä, kun oli kaupanteon aika? Tietysti ei. Miten kävi? No ponihan tuli. Mitä sanoivat isän ystävät häntä tukeakseen? Jotakin siihen suuntaan, että eihän ponia lasketa hevoseksi. Voit edelleen seistä mielipiteesi takana, ettei tähän taloon hankita hevosia. 

Ponille sanottiin ei. Kuvassa kuitenkin isä ja se poni 12 vuotta myöhemmin. 

Jälleen aikaa kului. Hilla sai lahjaksi Vantun. Mitä sanoi isä? Nooh, häneltä ei kysytty, koska vastaus kuitenkin tiedettiin. Ja Vanttu tuli jäädäkseen. 

Isä ja Vanttu ajelulla v. 2008. 

Kun Vantusta aika jätti, tuli Oona. Kävimme sitä naisvoimin salaa katsomassa. Kun olimme valintamme tehneet, kerrottiin isälle. Mitä sanoi isä? Mitään en lupaa, mutta voihan sitä katsomaan mennä. Ja miten kävi? Kesken koeratsastuksen pellolla Oona laittoi päänsä isän syliin ja niin Oona sai luvan muuttaa meille. 

Ensi kertaa uuden hevosen rattailla...

... ja saman hevosen kanssa 5 vuotta myöhemmin matkaratsastuksen kv-kilpailuissa.

Mutta mitä sitten tapahtui? Tuli tontti, tuli talli, tuli kenttä ja laitumet. Kuka tämän kaiken sai aikaan? Kukas muu kuin isä.

Hevoset muuttivat vuosi sitten omaan talliin, johon oli rakenteilla kolmaskin karsina. Ja niin tuli Alpo, jota kaikki lähdimme yhteistuumin katsomaan ja tähän perheeseen valitsemaan. Kuka oli yhtälailla mukana kuin kaikki muut? Isä tietysti. 

Ensimmäisestä ei:stä hevosille on kulunut 15 vuotta.  

Niinhän se on, että älä koskaan sano ei koskaan. Kahteen kymmeneen vuoteen mahtuu paljon: ratsastustunteja, kesähevosia, oma poni ja omat hevoset. Tähän perheeseen on kuulunut jo neljä hevosta. 

Kuka meillä on nykyisin hevosten paras ystävä? Hän on isämme. Isä on aina rauhallinen ja turvallinen. Hermostuneet hevoset rauhoittuvat kun isä on paikalla. Isä saa silittää Oonan ja Ardaksen korvia sekä saa hevoset pysymään karsinoissaan vaikka ovet käytävälle olisivatkin auki. Isällä on aina taskuissaan jotakin hevosille. Isän touhuja on hevosten kiva seurata aitauksesta ja karsinan oviaukoista. Yhdessä tämä nelikko on rakentanut tallin viimeisen karsinan valmiiksi, ilmastoinnin talliin, heinähäkkejä ja -postilaatikoita, loimenkuivaussysteemin, kentän aidat, aitausten sähköt ja monta muuta asiaa!

Kiitos isä! Olemme kaikki hyvin onnellisia omasta tallistamme!

Extremeä!

Kelit eivät tällä hetkellä mieltä kovasti lämmitä, ja tästä syystä kilpailutkin peruuntuivat. Ei siis päästy vieläkään korkaamaan matkaratsastuskautta virallisesti vaan se siirtyy jälleen hamaan tulevaisuuteen. Jotakin aktiviteettia matkaratsuille piti kuitenkin keksiä, joten päätimme lähteä kohti uusia ulottuvuuksia!

Satuloimme Oonan ja Alpon jo aamusta ja lähdimme lenkille. Olimme edellisenä iltana ajaneet lenkin läpi autolla, ja tiesimme, että pääasiassa peltoaukealla kulkeva reitti oli osin jo sulanut hiekalle. Alkuun kuljimme yli puusillan, jonka alla virtasi koski. Kumpikaan ei näistä puusilloista enää jaksa innostua, vaan marssivat peräkanaa päättäväisesti eteenpäin, kuin tavallista tietä ikään. 

Hevoset olivat meno päällä, ja kaikenlaisia pieniä mörköjä oli matkan varrella. Etenimme rauhallista ravia ja paikoin käyntiä. Mukavaa menoa harmaassa säässä, mutta sadetta emme pahemmin saaneet. 

Ensimmäinen jännä paikka oli putki, joka kulki moottoritien ali. Oona on tästä joskus vuosia sitten mennyt muutamia kertoja, joten neiti sai johtaa joukkoja. Niinpä Oona marssi, hieman epäröiden kylläkin, tuohon putkeen. 

Valoa kohti!

Tässä taas nähtiin näitä lämppäreiden hienoimpia puolia! Tiukan paikan tullen suunta on aina eteenpäin! Vauhdista viis, kunhan eteenpäin mennään ja päästää pelottavien asioiden ohi. Oona ei ikinä jää paikalleen tinttaamaan, puhisemaan tai mullittelemaan (niin kuin eräät...) vaan taktiikka on eteen, ohi ja äkkiä!

Nyt kuitenkin alitus oli sen verran iisi juttu, että käynnissä selvittiin. Alpo puhisteli omiaan Oonan takana. Taputukset hevosille!

Jatkoimme matkaa ja ohitimme eläintarhan. Saimme seuraa aitauksessa olevista hirventapaisista nelijalkaisista, jotka kulkivat pukitellen ja juosten aidan vierustaa. Hevoset hiukan mulkoilivat näitä, mutta ohi kuljettiin ilman puhinoita. 

Seuraavaksi kuljimme pätkän kylänraitilla. Jännitys tiivistyi moottoritien ylitykseen, jossa kuljimme siltaa pitkin. Onneksi huoltoauto toimi safety-car:na taaten meille tuvallisen ylityksen. Omalla kaistalla kuljimme sillan yli. Autoilijat antoivat hienosti tietä ja pääsimme turvallisesti yli. Hiukan hevosia ihmetytti liikenne alapuolellamme. Erityisesti "meitä kohti" tulevat autot olivat omituisia. Alpo hypähti kerran, mutta muuten ei ylimääräisiä kiemuroita nähty. 

Autoilijat kunnioittivat meitä ratsukoita ihailtavasti! Kyllä maalla osataan!

Sen jälkeen olimme taas maaseudun rauhassa. Jatkoimme hölkällä, kävellen pahimmissa jäätiköissä. Jää oli kuitenkin suurimmaksi osin jo sulanut ja pitkiä pätkiä pääsi menemään mukavammin. 

Seuraavaksi ihmettelimme savumerkkejä. 

Kyllä me siellä ollaan, kaikki neljä!

Kuin suoraan Apassionaatasta :D

Oona töräyttää... ;)

Huolsimme hevoset lenkin puolivälissä ja ratsastajat vaihtoivat paikkaa. Jatkoimme kotiinpäin. Alpo sai johtaa vuorostaan joukkoja ja Oonan kanssa peesailin perässä. Huomio kiinnittyikin äkkiä Alpon toiseen takakavioon, josta tilsakumi näytti ikään kuin pursuavan omituisesti. Pysähdyimme ja teimme nopean tilannekatsauksen siinä keskellä peltoaukiota. Kenkähän oli irtoamassa. Ilmeisesti sillalla hypyssä oli ruunapoika päässy polkaisemaan naulat poikki toiselta laidalta. Jatkoimme käynnissä, kun huoltoporukkamme lähti hakemaan kengityspakkia. Se on aina ollut mukana, mutta kappas kun ei tullut mieleen että kannattaisi autoon pakata ihan pidemmälle kotilenkillekin...

Kävelimme ja tarkkailimme kenkätilannetta. Alpoa se ei haitannut yhtään! Kenkä kuitenkin pian sojotti ihan omituiseen suuntaan ja päätimme koittaa saisimmeko sen revittyä irti käsin. Kotkaukset olivat kiinni, joten ei onnistunut. Sitten Alpo huokaisi, peruutti askelen, astui toisella kaviolla kengän päälle ja naps! Se oli siististi irti! Nauroimme, koska tilanne oli niin koominen! Ihan kuin hevonen olisi ajatellut että ette te tytöt kanssa mitään osaa! Otimme kengän visusti talteen ja jatkoimme käynnissä huoltoautoa odotellen. 

Huoltojoukot saapuivat ja kenkä lyötiin takaisin alle. Matka jatkui kotiinpäin. Kuljimme jälleen moottoritien yli, eikä tällä kertaa siinä ollut enää mitään katsottavaa hevosten mielestä. Myös putkesta mentiin hienosti peräkkäin. 

Kotona kaksikko pääsi vielä lämpimään suihkuun. Päivän lenkki lukuna 40,24km nopeudella 9,3 km/h. 

Täällä Suomen talvessa ei pahemmin enää pesupaikkojakaan tarvita, kun ulkolämpötila alkaa olla sama kuin tallissa. 

- Hilla

Ystävistä parhain

Viime tiistaina iltaruokinnan aikoihin Nappi vaikutti omituisen vaisulta ja kun poni ei rynnännyt syömään edes iltaruokiaan, tiesin ettei kaikki ole hyvin. Ei muuta kuin poni ulos karsinasta ja kävelyttämään. Kotikonstein saatiin tilanne onneksi muutaman tunnin päästä laukeamaan, mutta kaikki ähkyistä hevosta joskus hoitaneet tietävät sen tunteen, mikä siinä kohden vallitsee. Päällepäin kun ei voi nähdä, onko kyse lievästä vai suuremmasta vaarasta. 

Satuponini <3

Siinä itkukurkussa tuskaista ponia illan pimennossa taluttaessani aloin miettimään, miten paljon tuo karvapallo minulle oikeasti merkitsee. Ei se ole vain poni, se on ystävä isollä Y:llä. Itse asiassa Nappi taitaa olla yksi vanhimmista ja pitkäaikaisimmista ystävistäni ja tulee olemaan se kaikista merkittävin nelijalkainen ystävä elämäni varrelta.

"Entäs toi poni? Mitäs sillä oikeen tehdään?" on kysymys joka minulta usein kysytään. Kysymys esitetään aina hieman väheksyvään äänensävyyn, joka särähtää korvaani aina yhtä ikävästi. Ihmiset eivät tunnu ymmärtävän, että poni jolla ei kilpailla, poni jolla en voi edes itse ratsastaa, poni joka ei tuota mitään muuta kuin sitä itseään, voisi olla joku tarkoitus. Jo Napilla raveissa ajaessani sain usein kuulla muilta ponikuskeilta vihjailuja siitä, eikö olisi jo aika vaihtaa ponia, kun viimeaikojen statistiikka kertoi hyvin selkeästi, ettei juoksulahjoja tältä ponilta taida löytyä. Monet pitivät minua idioottina, kun edes viitsin raahautua paikanpäälle ponilla, jonka kanssa en ikinä tulisi taistelemaan kärkisijoista. En voinut ymmärtää näiden ihmisten ajatusmaailmaa, miksi haluaisin luopua ystävästäni vain sen takia, ettei se ole mikään ruusukehai? 

Olin kuusi vuotias, kun Nappi ostettiin meille. Yhteistä taivalta on kuljettu siis jo 14 vuoden ajan. Napin kanssa olemme kasvaneet yhdessä - minä olen nähnyt Napin kasvavan ja toisinpäin. Tunnen ponin kuin omat taskuni ja luulen, että se tuntee minut lähes yhtä hyvin ellei jopa paremmin. Nappi on opettanut minulle enemmän kuin kukaan muu kaviollinen ikinä. Nappi on toiminut loistavana terapiaponina, joka on kuunnellut monet minun ja Hillan murheet ja lohduttanut silloin, kun tuntuu, että elämä potkii päähän. Nappi osaa myös lohduttaa aina juuri oikealla tavalla, eikä ole kerta eikä kaksi, kun talliin on menty mieli maassa, mutta sieltä on poistuttu hymy korvissa. Nappi on perheenjäsen ja ennen kaikkea ystävä, jonka kaltaista ei tästä maailmasta montaa löydy! ♥

Oma Satuponini, Pumpulipalloni, ystäväni, kaikkeni ♥

 Millainen on sinun paras nelijalkainen ystäväsi? 

Hyvää Ystävänpäivää kaikille!

- Roosa

Winter Wonderland

1

2

3

4

5

6

7

8

9

10

11

12

13

Tässäpä muutama julkaisematta jäänyt kuva tammikuun alkupuolelta meidän Pumpulipallosta piristämään perjantai - iltaasi! 

Mikä kuvista on oma suosikkisi? 

Siru-koira vähäsen metällä

Jokaisella on tapansa puhua eläimilleen. Siru-koiran kanssa puhutiin eilen näin: 

H: "Tuleekohan Roosa? Onko Roosa?"

S: katsoo suoraan silmiin, kallistelee päätään puheen tahtiin, suuret kolmiokorvat pystyssä

H: "Mennäänkö metälle? Siru mukkaan metälle? Roosa mukkaan metälle?"

S: nousee ylös ja menee eteiseen. Häntä heiluu ja kuuluu pientä vinkunaa

R saapuu 

R: "Moooi!"

S: sekoaa

H: "Moi! Lähdetäänkö saman tien?"

S: juoksee ympäri pihamaata hullun lailla, välillä Roosaa moikaten

R: "Joo, mennään vaan."

H: "Siru! Tuuks sää mukkaan? Metälle mennään?"

S: juoksee suorinta tietä hihnanpitelijän luokse

H: "No niin."

S: mennäänjo mennäänjo mennäänjo mennäänjo

H: "Lähetääs Sirppu metälle vähäsen kaivelemaan!"

Kuljetaan tovi. On aika laskea Siru auki. 

H: "Istu."

S: istuu

R: ei istu (vaikka isoa siskoa aina hyvin totteleenkin), koska ymmärtää napakan käskyn olevan tarkoitettu koiralle

H: avaa talutushihnan. 

S: istuu

H: "No niin Siru! Ensi laitetaan vettä kattilaan ja mausteeksi liemikuutio tai ripaus suolaa..."

R: "Mitä sä selität?"

H: "Kerron Sirulle, miten makaroonit keitetään."

R: "Miks ihmeessä?!"

H: "Tää on hyvä harjoitus. Se joutuu kuuntelemaan tarkemmin et koska sanon vapaa."

S: poistuu välittömästi paikalta

H: "No hups. Nyt lipsahti, yleensä päästään kiehumispisteeseen. Viimeks me tehtiin jauhelihakastiketta."

R: "En tajuu sua!" nauraa

S: juoksee ja pomppii lumessa, ja kauhoo isoissa kinoksissa tasuillaan, syö lunta minkä kerkiää

H: "Kaiva kaiva, Siru, kaiva kaiva!"

R: "Löytyykö mittään, Siru, löytyykö mittään?"

Ja matkan jatkuessa tapahtui seuraavaa...

Siru-koira lumipenkassa

Siru-koita vähäsen nuuskimas

heitäjo heitäjo heitäjo

Anelee lumipallojen heittelyä

Lumipallo on heitetty

Siru-koira vähäsen kaivelemas

Se on menoa ny!

H: "Täten heitän tämän pallon..."
S: no heitä sit jo!

Mihinsemeni mihinsemeni...

Kyllä se täällä jossain on!

Än - Yy - Tee...

NYT!!

Ha-haaa!

Yllätinpäs sinut, lumipallo!

Teen mitä vain jos vain heität sen pallon...

Läps!

Syöksähdys

Siru-koira vähäsen kaivelemas! Kuten näkyy, optimaalinen hännän kulma kaivelussa on noin 45 astetta. 

- Hilla